Antioksidanttihoidon taustaa

Stressattu elimistö

Länsimaisissa hyvinvointivaltioissa ihmisten elämässä on monia hyvinvoinnin uhkatekijöitä. Elintavoistamme ja ympäristöstämme johtuen elimistömme joutuu taistelemaan mm monenlaisia hapettavia tekijöitä, ns vapaita radikaaleja vastaan. Niitä syntyy liiallisessa määrin häiriintyneen aineenvaihdunnan johdosta. Myös ulkopuolelta ympäristöstä kohdistuu elimistöömme entistä suurempia määriä myrkyllisiä tekijöitä. Hapetusstressin lisäksi meitä rasittaa erilaiset sosiaaliset tekijät. Stressin aiheita syntyy perhe-elämässä, vapaa-ajalla ja työpaikalla.

Eri yksilöinä koemme erilaisia paineita, ristiriitoja, rasitusta ja takaiskuja. Usein ongelmien taustalla kuitenkin ovat enemmän tai vähemmän huonot elämäntavat. Nauttimamme ruoka on suoja-aineiden suhteen köyhtynyt ja sisältää entistä enemmän myrkyllisiä komponentteja. Myös nautintoaineet merkitsevät suurta rasitusta elimistöllemme, jota meidän tulisi tarkastella suurena kokonaisuutena, soluvaltiona.

Soluvaltiomme moninaisuus

Elimistössämme on noin 100 biljoonaa solua ja noin 200 erilaista solutyyppiä, joiden perusaineenvaihdunta on pitkälle samanlaista. Eri solutyypeissä on perimäaineksen (DNA) eri osat aktiivisia. DNA ohjaa soluaineenvaihduntaa: kuinka kauan kukin solutyyppi elää, miten se suorittaa tehtävänsä, miten korjaa vapaiden radikaalien aiheuttamat vauriot jne.

Yhdessä solussa voi toimia jopa 3 000 erilaista entsyymijärjestelmää. Näitä "solutehtaan tuotantolinjoja" ohjaavat erilaiset pienoisravintotekijät; vitamiinit, hivenaineet, aminohapot ja rasvahapot. Entsyymireaktioiden tasapainoinen toiminta merkitsee hyvää aineenvaihduntaa. Siitä siis huolehtivat elimistölle välttämättömät pienoisravintotekijät, joiden tasapainoinen saanti on edellytys sille, että entsyymireaktiot toimivat oikealla teholla ja synkronisesti. Hyvin toimivan aineenvaihdunnan eräs edellytys on oikea solunsisäinen informaatio. Siitä huolehtivat monet pienoisravintotekijät, erikoisesti fosfolipidit. Soluvaltiossa tarvitaan myös solujen ja elinten välistä informaatiota. Tästä huolehtii keskushermosto.

Antioksidanttijärjestelmä

Antioksidanttijärjestelmä on elimistön keino torjua vapaiden radikaalien haittoja estämällä niiden reagoinnin solurakenteiden kanssa, keskeyttämällä ketjureaktion ja korjaamalla vauriot. Se on puolustuskokonaisuus, joka koostuu antioksidatiivisesti vaikuttavien aineiden ryhmästä, jossa on toisaalta vapaita radikaaleja neutroloivia ja toisaalta hapetusketjuja katkaisevia antioksidantteja.

Seuraava kuva esittää solun antioksidanttipuolustusta.

Solun antioksidanttipuolustus.

Osa elimistön antioksidanteista on entsyymejä ja valkuaisaineita, joita perintötekijät säätelevät. Perinnöllisten sairauksien yhteydessä antioksidanttien määrä saattaa olla alentunut tai jokin yksittäinen antioksidantti puuttuu kokonaan. Ihmisten antioksidanttikapasiteetissa on suuria eroja, jotka eivät aina korreloi antioksidanttien saantiin, joka voi häiriintyä pysyvästi tai tilapäisesti ympäristötekijöiden ja ravinnon vuoksi. Antioksidanttijärjestelmä voi pettää myös sairauksien yhteydessä. Mikrobien aiheuttamat infektiot ja erilaiset tulehdusreaktiot rasittavat sitä.

Kuva esittää kokonaiskäsityksen antioksidanttijärjestelmästä vapaiden radikaalien vaurioiden estäjänä.

Kokonaiskäsitys antioksidanttijärjestelmästä vapaiden radikaalien estäjänä.

Normaalisti antioksidanttikapasiteetti riittää huolehtimaan elimistön puolustautumisesta vapaita radikaaleja vastaan. Oksitatiivinen stressi voi sairauksien, ravitsemuksen ja ympäristökuormituksen johdosta ylittää elimistön antioksidanttikapasiteetin. Vapaaradikaalitutkijoiden nykykäsitys on, että tehokkaalla antioksidanttisuojauksella voidaan estää vapaiden radikaalien aiheuttamia soluvaurioita, LDL-kolesterolin hapettumista, estää vapaiden radikaalien ketjureaktioita, makromolekyylivaurioita sekä suojata elimistöä infektion tuottamilta vapaiden radikaalien vahingoilta.
Antioksidanteilla voidaan suojata DNA-vaurioilta ja estää epänormaalin DNA:n muuttumista syöpäsoluksi. Hermoston antioksidanttijärjestelmä on oma kokonaisuus.

Vapaaradikaalitutkijoiden nykykäsitys on, että ajoissa annetulla antioksidanttisuojauksella voidaan estää tehokkaasti aivojen rappeutumista, henkisen suorituskyvyn heikkenemistä, dementiaa, Alzheimerin tautia ja Parkinsonin tautia.

Immuunijärjestelmä

Vastustuskyky eli immunologinen puolustusjärjestelmä on monimutkainen kokonaisuus. Immuunivasteen perustehtävä on elimistölle vieraiden rakenteiden ja aineiden (pieneliöt, myrkyt) tai omien vieraantuneiden rakenteiden (vaurioituneet kudokset, kasvainsolut) tunnistaminen, pyydystäminen ja tuhoaminen. On arvioitu, että joka sadas kehon solu osallistuu immuunijärjestelmän toimintaan. Immuunisolujen lukumääräksi on arvioitu noin 1 biljoona.

Ravintotekijöiden vaikutus immuunijärjestelmään

Immuunijärjestelmän tehokkaan toiminnan perusedellytyksenä on elimistön ravitsemustasapaino, jolla tarkoitetaan energiaravinteiden, kuitujen sekä elimistölle välttämättömien pienoisravintotekijöiden kuten vitamiinien, hivenaineiden, aminohappojen, rasvahappojen ja muiden ravintotekijöiden tasapainoista ja riittävää saantia.

Ihanteellinen ravintotasapaino on edellytys sille, että elimistö tuottaisi tehokkaasti immuunijärjestelmän soluja ja oikeassa suhteessa vasta-aineita, entsyymejä ja välittäjäaineita. Puutostilan aikana tuotetut vasta-aineproteiinit voivat olla puutteellisia, mikä johtaa poikkeavaan vasta-ainereaktioon. Valkuaisaineiden ja tuma-aineiden (DNA ja RNA) tehokkaan tuotannon edellytys on keskeisten ravintotekijöiden riittävä saanti.

Eri ravintotekijät vaikuttavat monella tavalla immuunijärjestelmän toimintaan. Tietyn ravintotekijän puutos voi muuttaa solujen kykyä tunnistaa vieraita ärsykkeitä. Toiset ravintotekijät vaikuttavat useisiin imukudosjärjestelmän mekanismeihin ja immuunisolujen lisääntymiseen. Fagosytoosin eli solusyöntiin osallistuvien solujen aktiviteetti saattaa muuttua ravintotekijöiden vaikutuksesta. Ravitsemustasapainon häiriöt saattavat haitata myös immuunijärjestelmään kuuluvien solujen yhteistyötä.

Vitamiinien ja hivenaineiden lisäksi immuniteettiin vaikuttaa myös eräät elimistölle tärkeät rasvahapot, joista muodostuvat välittäjäaineet ja paikalliset hormonit säätelevät immuunireaktioita. Myös aminohappojen ja kasvirohtojen tiedetään aktivoivan immuunijärjestelmää.

Vitamiinien ja hivenaineiden vaikutus immuunijärjestelmään

Seuraava taulukko osoittaa tärkeimpien immuunijärjestelmään osallistuvien vitamiinien ja hivenaineiden vaikutukset immuunisoluihin.

Lähde: Stites D.P.et al Basic and clinical immunology, 1982
Ylläoleva taulukko on julkaistu immunologian oppikirjassa, jota suomalaiset yliopistot suosittelevat lääketieteen opiskelijoille. Kuten tästä 80-luvun alussa julkaistusta oppikirjasta käy ilmi, immunologisen tutkimuksen tärkeä kohdealue on ollut pienoisravintotekijöiden vaikutukset immuunijärjestelmään, jonka toiminnan monet yksityiskohdat ovat selvinneet vasta viime vuosina. Vitamiinien, hivenaineiden ja muiden ravintotekijöiden vaikutus immuunijärjestelmään on tutkimuksellisesti melko uutta. Vasta 1970-luvulta lähtien tutkimuksessa on systemaattisesti kiinnitetty huomiota pienoisravintotekijöiden merkitykseen immuunijärjestelmän toiminnassa. Sen jälkeen tutkimustietoa on kertynyt runsaasti.

Vaikeiden sairauksien hoidossa yhä keskeisemmäksi asiaksi on muodostunut pienoisravintotekijöiden tasapainon selvitys ja korjaus. Immuunijärjestelmän toimintaa voidaan parhaiten tehostaa ravitsemustilamittauksiin perustuvan yksilöllisen tukihoidon avulla.

Elimistön sähköiset järjestelmät

Kaikissa soluissa solukalvoille on sijoittunut eri määriä valkuaisainemolekyylejä, joita kutsutaan ionipumpuksi (solukalvoentsyymi Na,K-ATPaasi). Paitsi natrium-kaliumionipumppuja tunnetaan myös kalsiumin, kloridin ja vedyn ionipumppuja. Ionipumppujärjestelmän toiminta ylläpitää solukalvoilla ns kalvojännitettä, joka on elimistön kaikkien sähköisten ilmiöiden perustapahtuma. Hermoimpulssien välitys tapahtuu pääasiassa ionipumppuentsyymien vaikutuksesta. Keskushermoston kuluttamasta energiasta noin 70 % menee tämän entsyymijärjestelmän ylläpitoon. Myös munuaisen toiminta suurelta osin tapahtuu ionipumppumekanismien välityksellä. Kaikkiaan koko elimistön lepoenergiasta noin neljäsosa käytetään ionipumppujärjestelmien ylläpitoon.
Solu on elimistön itsenäinen perusyksikkö. Se yksinään on sähköinen patteri. Sen ympärillä on magneettikenttä. Myös verenkierto on kuljetusjärjestelmä, joka pelaa sähköisesti varattujen osasten avulla. Verisuonet muodostavat virtapiirejä ja hermostossa tiedonvälitys on sähkökemiallista.

Ionipumppu

Parhaiten tutkittu on punasolujen ionipumppu. Sen olennainen osa on entsyymiproteiini, joka pilkkoo varastoenergiamolekyylin (ATP), jolloin vapautuu energiaa ja muodostuu ADP:tä. Vapautuva fosfaatti liittyy tilapäisesti entsyymiin tuoden energiaa, jonka avulla entsyymi siirtää solun sisältä kolme natriumionia ulos ja kaksi kaliumionia solun sisään. Ionipumpun vaikutuksesta solun sisällä on runsaasti kaliumia, mutta vähän natriumia. Solun ulkopuolella tilanne on päinvastoin. Näin syntyy ns kalvojännite, joka on perusta kaikille elimistön sähköisille ilmiöille.
Ionipumpun toimintahäiriössä solunsisäinen natriumipitoisuus kohoaa ja kaliumin määrä laskee. Toimintahäiriön hoidossa tarvitaan ravitsemustilatutkimuksia, sillä häiriö on todettavissa mittaamalla solun sisäisiä kaliumpitoisuuksia (E-K tai B-K, HKR-vakioitu ja solun ulkoisia natriumpitoisuuksia S-Na). Ionipumpun häiriöiden hoidossa tulee rajoittaa ruokasuolan (natriumkloridin) käyttöä ja antaa lisää kaliumia lääkkeenä. Hoitoon kuuluu lisäksi magnesiumlääkitys, mikäli elimistön magnesiumtase ei ole liian korkea. Magnesium toimii ionipumpun aktivaattorina. Ionipumpun toimintaa voidaan säädellä myös digitalisryhmän lääkkeillä sekä vanadiinilla, joka on yksi elämälle välttämättömistä hivenaineista. Ionipumppuvaurion yhteydessä on usein vaurioita lähellä olevissa solukalvon kaksoiskerroksen rasvayhdisteissä. Sen vuoksi fosfolipideja tarvitaan ionipumppuvaurioiden hoidossa.
Tieto ionipumpun toimintahäiriöistä on tärkeää etenkin verenpainetaudin, liikalihavuuden ja nestettä poistavan lääkityksen vuoksi.

Keskushermosto

Hermosto ohjaa elimistön toimintaa. Keskushermosto on erittäin monimutkainen järjestelmä. Hermosolut ovat pitkälle erikoistuneita. Hermoston avulla keho reagoi sisäisiin ja ulkoa tuleviin ärsykkeisiin. Se säätelee lihastoimintaa, verenkiertojärjestelmää, lämmönsäätelyä, sisäeritteiden tuotantoa, elimistön suoja- ja puolustusjärjestelmiä ym. Ihmisillä ja muilla nisäkkäillä hermoärsykkeiden siirtyminen tapahtuu kemiallisesti hermosoluissa muodostuvien tai sinne kulkeutuvien välittäjäaineiden reaktioina. Hermosolujen kalvostot eli membraanit säätelevät välittäjäaineiden kulkeutumista. Tällä hetkellä tunnetaan jo noin 200 hermoärsykkeen välittämiseen osallistuvaa pienoiravintotekijää tai yhdistettä, neurotransmitteriä.
Aivojen, selkäytimen ja ääreishermojen osuus elimistön painosta on vain noin 3-4 %, mutta verenkierrosta peräti 15 % ohjautuu aivoihin. Hermosto kuluttaa noin 20 % käyttämästämme happienergiasta. Nämä luvut antavat meille jonkinlaisen käsityksen aivoissamme tapahtuvasta aktiivisesta monimutkaisesta aineenvaihdunnasta.

Herkästi vaurioituvat solulajit

Mitä enemmän happea käytetään, sitä enemmän syntyy myös vapaita radikaaleja ja mahdollisuus reagoida solurakenteiden kanssa on hyvin suuri, esimerkiksi hermosolujen, luuytimen, limakalvojen ja sydänlihaksen kalvorakenteissa on runsaasti monityydyttymättömiä rasvahappoja. Ne sisältävät tavallista runsaammin kaksoissidoksia ja ovat siten erikoisen herkkiä hapettumaan. Aivoja pidetäänkin herkimmin vaurioituvina eliminä, kun elimistöön kohdistuu voimakas hapetusstressi. Tätä vauriomekanismia sanotaan lipidiperoksidaatioksi eli rasvayhdisteiden härskiintymiseksi. Siinä tuhoutuu aivojen rasvahappoja ja muita solurakenteita.
Aivan yleisesti tieteellisissä piireissä on hyväksytty käsitys siitä, että vapaat radikaalit osallistuvat monien sairauksien syntyyn aiheuttamalla soluvaurioita. Sen sijaan ei ole käytännön tasolla kovinkaan yleisesti realisoitu sitä tosiasiaa, että keskushermoston vauriot syntyvät kaikkein ensimmäisinä ja nopeimmin vaikuttavat hyvinvointiimme.

Normaalisti antioksidantit, elimistön omat vapaita radikaaleja estävät entsyymijärjestelmät ja pienoisravintotekijät estävät soluvaurioita. Useimmiten ja ensimmäisenä suojaus pettää keskushermoston kohdalla johtuen kaksoissidosten runsaasta määrästä ja myös keskushermoston antioksidanttijärjestelmän erikoisluonteesta. Seurauksena on eriasteisia hermosoluvaurioita ja niiden tuottamia oireita.

Soluvaurioiden oireet

Ne ovat erilaisia yleisoireita ja neuropsyykkisiä oireita, kuten väsymystä, mielialan muutoksia, ärtyisyyttä, erilaisia tuntemuksia, masennusta, innottomuutta, muistihäiriöitä jne. Entinen iloinen, onnellinen ja vapaa henkilö muuttuukin varautuneeksi, ärtyisäksi, pessimistiseksi ja elinvoimattomaksi. Jos elimistön antioksidanttisuojaus on riittämätön, jatkuva hapetusstressi ja muu stressi käynnistää ja ylläpitää elimistössä soluvaurioiden ja tulehdusten eteneviä ketjureaktioita. Sen johdosta ihmisten kokemat erilaiset yleisoireet tulevat entistä useammin ja muuttuvat pitkäaikaisiksi ja vaikeammiksi. Oireiden ja toimintahäiriöiden määrä lisääntyy toisinaan niin hitaasti, että asianomainen ihminen itse ei huomaa muuttuneensa. He eivät tunne olevansa sairaita. Silti perhe ja ystäväpiiri on saattanut olla pitkään huolestuneita asianomaisen voinnista.
Vasta myöhäisvaiheessa vuosien ja vuosikymmenien jälkeen tautiprosessi on niin pitkällä, että varsinaiset rappeutumissairaudet on diagnostisoitavissa.

Rappeutumissairauksien yleisyys

Rappeutumismuutoksia syntyy jo äidin kohdussa. Vastasyntyneiden ruumiinavauksissa on todettu mm alkavia verisuonten kalkkeutumismuutoksia. Varmaan monet meistä ovat kuulleet usein toistettavan, että maahamme syntyy terveimmät lapset maailmassa, mutta aikuisilla on poikkeuksellisen paljon sairauksia. Maamme onkin sanottu olevan "rappeutumissairauksien luvattu maa". Kansaneläkelaitoksen tutkimusten mukaan vain noin 7 % yli 55-vuotiaista ei sairasta selvästi todettavaa kansansairautta ja vain noin 30 % yli 30-vuotiaista kokee itsensä täysin terveeksi. Ihmiselämään Suomessa liittyy siis paljon kipua, kärsimystä, kaikenlaisia mielen ja ruumiin ongelmia ja vaivoja.

Oireiden sanoma

Monikaan meistä ei ole tarkemmin miettinyt mitä elimistömme eri oireilla tahtoo viestittää. Oireet on käsitettävä varoitussignaalina siitä, että soluvaltio on sairastumassa. On myös sairauksia, kuten monet syövät, jotka eivät anna riittävän ajoissa oireita. Monet syövät todetaan vasta myöhäisvaiheessa, jolloin perinteinen hoito ei enää ole tehokasta. Esimerkiksi keuhkosyövän kehittymiseen arvioidaan kuluvan jopa 20-30 vuotta.
Pahanolon tunne ja muut yleisoireet ovat useimmiten viesti siitä, että elimistömme suojaus on pettänyt:

elimistöä rasittaa suuri määrä erilaisia hapettavia aineita ja stressitekijöitä ja
antioksidanttisuojaus on rasitukseen nähden puutteellista.
Mitä enemmän hapetus- ym stressiä on, sitä parempi pitäisi antioksidanttisuojauksen olla. Kysymys on myrkkykuormituksen ja suojauksen välisestä tasapainosta. Sen pettäminen on tunnistettavissa, koska elimistömme viestittää siitä monenlaisilla erilaisilla oireilla.

Tavanomaisten tutkimusten "harva seula"

Kun alamme yhä useammin kokea erilaisia vaivoja ja oireita, on syytä ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin. Valitettavasti vain tavanomainen lääkärintutkimus ja tavanomaiset laboratoriotestit, kuten verenkuva, senkka, rasvaryhmien mittaukset, maksan, munuaisten ja muiden elinten toimintaa selvittävät tutkimukset ja erilaiset kuvaukset eivät paljasta ongelman ydintä. Varsin yleinen harhaluulo on, että kun rutiininomaisesti otettujen verikokeiden arvot on normaalit, terveys on hyvä. Sitä ne ei suinkaan merkitse. Kyseiset tutkimukset ovat todella hyvin harva seula, johon jää vain pieni osa sairauksista.
Vaikkakin klassilliset yhden ravintotekijän puutossairaudet kuten keripukki tai riisitauti ovat länsimaissa harvinaisia, potee lähes jokainen länsimaalainen eriasteisia marginaalisia eli raja-alueen puutostiloja. Osittaisissa puutostiloissa ei kehity tyypillisiä oireita, joiden perusteella tila olisi tunnistettavissa. Vaihtelevat monenlaiset yleisoireet ovat ainoastaan yleinen viite siitä, että elimistössä on marginaalisia puutostiloja.

Eriasteiset myrkytys- ja puutostilat aiheuttavat epämääräisiä yleisoireita. Niiden perusteella ei voida tietää minkä antioksidantin minkä asteisesta puutostilasta on kyse tai missä määrin myrkkyaltistusta on tapahtunut. Yleensä on kyse monen pienoisravintotekijän eriasteisesta puutostilasta.

On suorastaan traaginen erehdys uskoa vakuutuksia, että "monipuolisesta ruoasta" oireinen ihminen saa riittävästi antioksidantteja. Jos se näin olisi, ei meillä olisi nykyistä valtavaa rappeutumissairauksien ongelmaa.

Saamme olla varmoja siitä, että joka päivä soluvaltioomme kohdistuu merkittäviä hapettavien tekijöiden eli vapaiden radikaalien pommitus. Vapaaradikaalitutkijat ovat esittäneet arvion, että pelkästään yhden solun perimäaineksessa tapahtuu noin 10 000 hapettumisreaktiota päivittäin. Kun todennäköisesti kärsit jostain pienoisravintotekijöiden puutostiloista, voitko olla varma, että esimerkiksi perimäainesvauriosi korjaantuvat riittävän tehokkaasti vai ovatko ne mahdollisesti alku kohtalokkaalle taudinkehitykselle. Nykytiedon valossa on paljon aihetta ajoissa pyrkiä tutkimuksiin, joissa selvitetään onko antioksidanttitaseissa vajauksia.

Riittääkö pelkkä ruokavaliomuutos?

Perinteinen ja vielä varsin yleinen keino yrittää vaikuttaa rappeutumissairauteen on ruokavalion muuttaminen. Valitettavasti dieettineuvonta yleensä johtaa vain summittaiseen ja parhaimmillaankin melko hitaaseen tervehtymiseen. Pitkälle edenneissä rappeutumissairauksissa ruokavalion muutoksilla potilasta voidaan auttaa kovin vähän. Sitä paitsi ruokavalion muutosten ohjaus ja toteutus eivät ole helppo asia. Selvyyden vuoksi todettakoon, että antioksidanttihoidon alussa annetaan aina yksilöllinen dieettineuvonta, joka korjaa potilaan ravinnon perusvirheitä. Käsityksemme on, että sen lisäksi tarvitaan lääkeannostasoista (farmakologista) tukilääkitystä erillisillä valmisteilla. Nykytiedon valossa yhdenkään lääkärin ei tule vaikeaoireiselle potilaalleen uskotella, että pelkästään erinäisillä ruokavaliomuutoksilla hänen potilaansa ilman muuta paranee.

Monipuolisen ruuan myytti

Usein kuulee väitettävän, että ravinnonlisinä annettavat antioksidantit ovat tarpeettomia ja kalliita. Sanotaan, että monipuolisella ruualla voidaan hyvin huolehtia riittävästä antioksidanttisuojasta. Kukaan ei ole kuitenkaan vaivautunut määrittelemään, mitä tässä yhteydessä tarkoitetaan monipuolisella ruualla. Syömällä "monipuolista ruokaa" ei voida käytännössä ei voida käytännössä saavuttaa riittävää antioksidanttisuojaa. Tabletteina ja kapseleina saatavat antioksidantit ovat sitä paitsi paljon vaivattomampi ja halvempi tapa huolehtia antioksidanttisuojasta. Seuraavassa taulukossa esitetään kustannusarvio siitä, mitä maksaisi, jos yhden markan maksava eräs Suomessa markkinoilla oleva kolmea eri antioksidanttia sisältävä tabletti korvattaisiin "monipuolisella ravinnolla".

Modernit tutkimukset hoidon perustana

Lääketieteen tulee perustua biokemian ja elintoimintojen sekä niiden häiriömekanismien tuntemukseen. Tällainen suuntaus lääketieteessä onkin voimistumassa.
Elimistön antioksidanttitasapainoa selvittävien tutkimusten merkitystä on alettu arvostaa entistä enemmän. Pienoisravintotekijöiden, kuten hivenaineiden, vitamiinien, rasvahappojen ja aminohappojen pitoisuuksia eri näytteistä tai niiden kohde-entsyymien aktiviteetteja voidaan mitata uudentyyppisillä laboratoriokokeilla.

Elintapaselvitysten ja laboratoriotestien jälkeen biokemiaan ja antioksidanttihoitoon perehtynyt lääkäri osaa neuvoa miten kukin meistä voi välttää elimistöä kuormittavia myrkyllisiä aineita ja mitkä antioksidanttivalmisteet tarvitaan kulloinkin riittäväksi antioksidanttihoidoksi.

Antioksidanttilääkitys voi parantaa soluvauriot ja poistaa yleisoireet

Maassamme on jo noin neljännesvuosisadan ajan toiminut lääkäreitä, jotka ovat systemaattisesti hankkineet perustietoja ja käytännön kokemusta antioksidanttien käytöstä rappeutumissairauksien hoitoon. Tähän lääketieteen ja biokemian osa-alueeseen perehtynyt lääkäri pystyy pienoisravintotekijöitten tasemittauksiin perustuen määräämään tehokkaan suojalääkityksen, jota kutsutaan antioksidanttihoidoksi.
Terveyden perusta on hyvä elimistön pienoisravintotekijätasapaino. Se ei ole millään tavalla itsestäänselvyys, kuten yleisesti on väitetty ja luultu. Vaikka selvää sairautta ei ole todettavissa, jatkuvan väsymyksen ja piinaavan sairaustunteen taustalla on usein elimistön huono antioksidanttitasapaino. Puutetta on yleensä useammasta kuin yhdestä antioksidantista. Kukaan ei pysty arvaamaan mistä ravintotekijästä kulloinkin on puute ja kuinka syvä puute on kyseessä.